Katson kauniita, nuoria naisia bussissa. Oikeastaan, ehkä enemmänkin tyttöjä. Ovat ehkä lukion ekalla. Kauhukseni huomaan vertailevani kehoani heidän omiinsa. Olen tehnyt sitä ehkä 10 minuuttia huomaamattani. Se ei ole minulle mitenkään omituista.
Miksi minä, aikuinen nuori nainen, vertailen synnyttänyttä, elämää tehnyttä ja nähnyttä kehoani 17 vuotiaiden laihoihin kehoihin ilman äitiyden jälkiä.
Eräs ihana ihminen laittoi minulle vähän aikaa sitten viestiä, jonka sanoma oli oikeastaan tämä: älä ahdistu kehostasi sillä olet luonut jotain ihmeellistä. Tämä ihana ihminen on aivan oikeassa. Tein jotain suurenmoista, lapsen. Kannoin häntä 9kk ja pusersin hänet maailmaan. Olisi hullua jos tämä ei näkyisi tai tuntuisi missään. Se on raskainta ja isointa mitä ihmisen keho voi koskaan tehdä. Tottakai siitä jää jäljet.
Ahdistuneena katson ympärilleni ja kerron itselleni miksi olen vähemmän. Vähemmän kaunis, vähemmän arvokas, vähemmän laiha, vähemmän.. Tai sitten olen liikaa. Liian muodokas, liian rintava, liian löysä... Odotan sitä päivää, kun voisin sanoa, että olen tyytyväinen itseeni. Pelkään vain, ettei sitä päivää koskaan tule.
Nuoret tytöt poistuvat bussista. Jään katsomaan heidän peräänsä. Huokaisen syvään. Pitäisi oppia rakastamaan tätä kehoa. Se on niin kamalan vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ajatuksiasi voit näppäillä tähän!