Jääräpäiset raskauskilot

Olen ollut äiti nyt 8,5 kuukautta. Sen mukana on tullut mielettömän paljon hyvää ja iiiihan hitusen vaikeitakin asioita - kuten esimerkiksi raskauskilot. Muistan vielä miten kirjoittelin tänne puolisen vuotta sitten intoa, motivaatiota ja tietynlaista raivokasta tarmoa puhkuen kilojen pudottamisesta, terveellisestä elämästä ja ylipäätänsä kaikesta mitä esimerkiksi yhteiskunta haluaisi minun kirjoittavan. Nyt haluan kirjoittaa totuuden siitä miten tähän asti on mennyt.

Ensinnäkin minulla ei ole ollut energiaa tai aikaa olla se superihminen, josta olen aikaisemmin kirjoitellut unelmoiden. Minulla on yli kahdeksan kuukauden univelat päällä. Itse asiassa varmaan yhdeksän, koska loppuraskaudesta en nukkunut enää kokonaisia öitä. Välillä on ollut viikkoja, kun unta tulee yössä se kolme tuntia. Sillä. Ei. Pärjää. Eikä sillä todellakaan liiku ja toteuta unelmiaan. Joten olen yrittänyt olla vain paras mahdollinen äiti sekä keskittänyt energiaani ihan vähän itseni toteuttamiseen, kuten neulomiseen. Eikä pidä unohtaa parisuhteen laatuaikaa.

Energiapuutteesta johtuen ruokavalioni on ollut nyt syksyllä... aika kammottava. Olen kyllä syönyt
terveellisesti, mutta aivan liian vähän. Se on minulle todella tyypillistä. 1500 kalorilla päivässä ei pärjää. Tai no, sillä ei kuole, mutta keho tarvitsee aika paljon enemmänkin ottaen huomioon sen, että se kuluttaa lepotilassa vähintään tuon verran. Tämä täytyy hoitaa kuntoon aika äkkiä, etten uuvu totaalisesti.
Noh. Jos ei nuku, eikä syö niin miten sitä liikkuisi sitten. Kävelyillä olen käynyt ja kesällä treenasin kotiohjelmalla kuukauden kaksi, mutta siinähän se. Vatsamakkarat ovat siis edelleen tallella ja ennenkaikkea liikunnan tuoma onnellisuus ja ilo on edelleen poissa...

Halusin myös kertoa raskauskiloista ja raskauden jälkeisestä vartalosta. Media antaa sellaisen kuvan, että raskauskilot on helppo tiputtaa pois, kun oikein haluaa. Kiloja missä muutkin. Kaikki on omasta tahdonvoimasta ja motivaatiosta kiinni. Sittenhän sen oman kropan saa nopeasti takaisin, kuten Cambridgen herttuatar Catherine on saanut!
Tämä on niin iso valhe. Minä olen käynyt synnytyksen jälkeisessä jumpassa nyt puolisen vuotta. Olen sinä aikana saanut vatsalihasteni erkauman kurottua täysin kiinni. Se on ihan mieletön juttu ja vaikeampi toteuttaa jälkeenpäin. Erkauma on siis sitä, kun vatsalihasten väliin jää raskauden jälkeen ns. tyhjää tilaa. Niiden väliin saa laitettua sormen, kaksi sormea.. nyrkin. Erkauman koko riippuu täysin kudostyypistä, raskausmahan eli esim. vauvan koosta sekä siitä monesko raskaus on kyseessä. Minulla oli onneksi alkujaan aika pieni se väli, mutta kyllä siihen pari sormea sai - vaan ei enää!

Raskauskilot taas... Usein naisia on kaksi sorttia: ne, joilla kilot vaan häviävät imettämisen myötä ja nainen vähän "kuihtuu" sekä ne, joilla kilot jämähtää kiinni, jotta nainen ja vauva selviäisivät, jos tulee esimerkiksi nälänhätä tai kuiva metsästyskausi (sillä tämähän on jäänne jostain kivikaudelta). Kävi ilmi, että olen tässäkin evoluution ihmelapsi eli kilot eivät lähteneet sitten millään. Sillä vaikka olen liikkunut vähemmän kuin oletin niin olen kuitenkin ollut oikeasti aktiivinen ihminen, käynyt kävelyillä sekä kerran viikossa siellä äiti-vauva-jumpassa. Kaiken tämän lisäksi IMETIN yli 8 kuukautta, mikä kuluttaa todella paljon energiaa. Asia on kuitenkin usein niin, että imetyksen loputtua kilot alkavat tippua helpommin pois. Keho suostuu luopumaan ylimääräisestä rasvasta, sillä lapselle ei enää tarvitse turvata äidinmaitoa oli tilanne mikä tahansa. Lopetin imetyksen reilu viikko sitten poikani tahdosta ja toivon, että siitä seuraisi kehonkoostumuksen muuttumista.

Joten: Kyllä, olen omalla toiminnallani hidastuttanut nyt syksyllä aineenvaihduntaani todella paljon, mutta ei, en laihtunut keväälläkään luonnollisesti, vaikka liikuin ja söin aika hyvin. Juuri synnyttäneet naiset, älkää kokeko tuskaa raskauskiloista, sillä voi olla, ettette voi niille paljon mitään juuri sillä hetkellä. Se ei tarkoita sitä, että elämä pitäisi vetää ranttaliksi ja syödä ja juoda mitä sattuu ja miten sattuu, mutta tämä tieto ja tosiasia antaa meille ehkä sitä armoa mitä kaipaamme omaa kehoamme ja itsekuriamme kohtaan juuri tällä hetkellä.

Planner love - kikki.K saapui!

Hei!

Viime postauksessa muistaakseni lupasin kirjoitella uudesta vanhasta harrastuksestani. Päätin loppujen lopuksi mielummin kuvata videon (iik), joka oli tosiaan ensimmäinen luokkaansa, joten pahoittelen jo etukäteen ööm.. jäykkyyttä ja muuta kokemattomuutta, joka videolla varmasti näkyy ja kuuluu.

Harrastuksiini kuuluu siis nykyään aktiivisesti kalenterit ja niiden tuunaaminen! Esittelen videolla tarkemmin uuden plannerini (eli siis kalenterin, jossa kierteet) sekä muuta sälää, jota tilasin tuunaamista varten kikki.K:n sivuilta. Tässä meni tovi, kun opettelin sekä muokkaamaan videota että kuvaamaan itseäni edes jotenkin... Eiköhän harjoitus tee mestarin tässäkin asiassa ja tulevat videot ovat ehkä vähemmän jäykkiä :D

Summer is over

Minun kuuluisi tässä kohtaa soittaa surullista musiikkia taustalla ja nyyhkyttää, että kesä on ohi ja nyt tulee kylmä, mutta ei!!! Kesä on ohi ja se ei oikeastaan haittaa! En muista onko tämä tullut aiemmin ilmi, mutta olen äärimmäisen vaihtelunhaluinen ihminen. Joten neljä vuodenaikaa sopii mulle vallan mainiosti. Vuodenajan loppupuolella olen jo täysin kyllästynyt ja haluan vaihtelua. Sitä paitsi syksy on ihanaa aikaa. Ilma viilenee, saa pukeutua kerroksittain ja kaivaa ne syyskengät ja -takit kaapista, saa juoda kupillisia teetä ilman järkyttävää jälkihikeä, nauttii saunasta ihan eri tavalla ja pystyy halaamaan aviomiestään ilman lämpöhalvausta. Can't wait!

Kesä on ollut mahtava. Mies on ollut kotona, poika se vain kasvaa ja kehittyy (ryömii jo!), sain tavata ystäviä, perhettä, sukulaisia, nähdä maailmaa, syödä hyvin ja harrastaa omiakin juttuja. Nyt syksyn alku on mennyt autokoulun teoriatunneilla istuttaessa, jumpatessa vauvan kanssa, opetellessa veganismia (iik kyllä!) ja aloittaessa uutta vanhaa harrastusta, josta lisää myöhemmin.

Meille on tullut myös perheenlisäystä! Kaksi itämaista lyhytkarvaa, Tikru ja Rambo. Ihanat, ihanat
kissat, joista on nyt kuukauden aikana tullut äärimmäisen rakkaita ja täysin osa perhettä! Rotunsa mukaisesti molemmat ovat äärimmäisen sosiaalisia, rakkaudenkipeitä otuksia, jotka juttelevat takaisin, kun heille puhuu. Tikru on se aktiivisempi ja huomionkipeämpi ja Rambo on se vähän rauhallisempi, jonka kanssa edetään ihan hänen tahtiinsa. Rambolla meni pari ensimmäistä viikkoa piileskellessä ja pelätessä sitä sun tätä, mutta on nyt jo täysin kotiutunut ja syliinpunkeva pieni rakkauspakkaus. Vuosia olen kaivannut kissaa ja nyt minulla on niitä kaksi <3

Poika on ensi viikolla jo 8kk vanha. Omaa aikaa on nykyään sen verran, että yritän päivitellä tänne
enemmänkin asioita. Tajusin, etten ole kirjoitellut kahdesta syystä 1) ei ole aikaa ja energiaa siihen 2) ei ole mitään sellaista "omaa" mistä kirjoittaa. Kaikki on mennyt täysin vauvan ehdoilla. Elämä on kuitenkin vähän palautunut "normaaliksi" oman ajankäytön osalta, joten tänne kirjoittamisesta tulee varmasti rutiinimpaa. Lähiaikoina laittelen postausta uudesta vanhasta harrastuksestani, josta mainitsin jo ylempänä ;)

Ihanaa syksyn alkua!
Koitetaas kaikki kesän lopusta masentumisen sijaan nauttia taas tekemisen täytteisestä elämästä!

ps. Lopuksi vielä kuvia kesästä!

Mökillä

Kaksi koiraa mökillä

Pariisissa

Pogottajia Pau'ssa, Etelä-Ranskassa

Rambo

Tikru

Vertailua

Katson kauniita, nuoria naisia bussissa. Oikeastaan, ehkä enemmänkin tyttöjä. Ovat ehkä lukion ekalla. Kauhukseni huomaan vertailevani kehoani heidän omiinsa. Olen tehnyt sitä ehkä 10 minuuttia huomaamattani. Se ei ole minulle mitenkään omituista. 

Miksi minä, aikuinen nuori nainen, vertailen synnyttänyttä, elämää tehnyttä ja nähnyttä kehoani 17 vuotiaiden laihoihin kehoihin ilman äitiyden jälkiä. 

Eräs ihana ihminen laittoi minulle vähän aikaa sitten viestiä, jonka sanoma oli oikeastaan tämä: älä ahdistu kehostasi sillä olet luonut jotain ihmeellistä. Tämä ihana ihminen on aivan oikeassa. Tein jotain suurenmoista, lapsen. Kannoin häntä 9kk ja pusersin hänet maailmaan. Olisi hullua jos tämä ei näkyisi tai tuntuisi missään. Se on raskainta ja isointa mitä ihmisen keho voi koskaan tehdä. Tottakai siitä jää jäljet. 

Ahdistuneena katson ympärilleni ja kerron itselleni miksi olen vähemmän. Vähemmän kaunis, vähemmän arvokas, vähemmän laiha, vähemmän.. Tai sitten olen liikaa. Liian muodokas, liian rintava, liian löysä... Odotan sitä päivää, kun voisin sanoa, että olen tyytyväinen itseeni. Pelkään vain, ettei sitä päivää koskaan tule. 

Nuoret tytöt poistuvat bussista. Jään katsomaan heidän peräänsä. Huokaisen syvään. Pitäisi oppia rakastamaan tätä kehoa. Se on niin kamalan vaikeaa.