Elämäni on aika täydellistä. Minulla on rakas aviomies, ihana lapsi, kannustava ja hauska perhe, superystäviä... Lista on pitkä. Jostain syystä olen kuitenkin viime aikoina pohtinut paljon hengellisiä asioita. Vähän tuntuu siltä, että elämässäni on nyt jonkinlainen käännekohta. Kävin kampaajalla, leikkasin hiukset. Se piristi ja raikasti. Ehkä tämä hengellisyysjuttu on henkinen hiustenleikkuu?Olen kerran elämässäni uskonut Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, mutta monenkin asian summa teki sen, että uskoni järkkyi ja en enää pystynyt ajattelemaan asiaa. Vähän aikaa sitten eräs minulle hyvin rakas henkilö on aloittanut aktiivisen tutustumismatkansa Jumalan ja Jeesuksen luo. Tämä laukaisi minussa paljon ajatuksia. Miks hylkäsin Jumalan monta vuotta sitten? Onko Jumalan vika, että lapsia kuolee? Onko se oikeasti Jumalan vika, että minun veljeni kuoli? Miten maailmassa voi olla pahuutta, jos Jumala on olemassa? Miten Hän voi antaa kamalien asioiden tapahtua?
Luin jokusen päivää sitten kirjoituksen, jossa sanottiin näin: "Jumalaa ei voi sanoilla ilmaista, ei kokonaan tuntea, ei nähdä eikä käsittää. Minä en tiedä, mikä on kärsimyksen syy, mutta tiedän, että Jeesus Kristus kärsii meidän kanssamme." Kirjoitus on kokonaisuudessaan todella hieno, kannattaa lukea, jos yhtään kiinnostaa. Jotenkin se pisti minut miettimään sitä, että miksi olen ollut niin katkera. Jos Jumala on oikeasti olemassa niin mikä sanoo, että Hän voisi poistaa meiltä kaikilta kärsimyksen? Ehkä Hän ei voi sitä tehdä. Ehkä Hän ei ole henkilökohtaisesti vastuussa jokaisen lapsen kuolemasta tai traagisesta onnettomuudesta? Ehkä hän kärsii myös? Ehkä Jeesus Kristus ainakin kärsii meidän kanssamme, sillä Hän voisi hyvin ymmärtää tuskamme ja yksinäisyyden tunteemme.
Moni ei tiedä mitä kaikkea minulle on tapahtunut. Oikeastaan emme loppujen lopuksi tiedä toisistamme paljoakaan. Ohitamme toisemme kadulla omissa kiireissämme ja omissa maailmoissamme miettimättä sitä mitä joku on saattanut käydä läpi tai miten joku parhaillaan saattaa kärsiä. En ole puhunut kauheasti pikkuveljestäni, koska se on aihe, jota en halua ja jaksa ihmisille selittää. Ja sen lisäksi harva osaa suhtautua siihen.. Tuntuu siltä, että aiheutan vain ihmisille huonon olon ja omantunnon siitä, etteivät he osaa sanoa asiaan mitään. Ei kuulkaa tarvitsekaan, sillä ei ole kovin paljoa sanottavaa ihmiselle, joka menettää 5-vuotiaan pikkuveljensä. Siihen ei kukaan osaa sanoa mitään, eikä sitä kukaan voi ymmärtää. "Otan osaa" on kohtelias tapa reagoida, mutta ei sitä voi ottaa osaa toiseen suruun. Ei oikeasti, sillä sitä ei kukaan voi viedä pois.
Hylkäsin uskoni sinä päivänä, kun veljeni kuoli. En voinut ymmärtää miksi Hän voisi antaa tämän tapahtua. Enkö ollut elämässäni jo käynyt tarpeeksi läpi? Puhumattakaan isästäni... Raivo valtasi mielen, jonka jälkeen tuli murskaava suru ja puhumattomuus. Asiasta en puhu, asiaa en ajattele. Todella terveellistä. Ehkä olen viimein alkanut antaa anteeksi. Anteeksi Jumalalle, joka ei välttämättä ole todellakaan tästä vastuussa. Anteeksi itselleni siitä, etten ollut enemmän läsnä. Anteeksi isälleni siitä, että veljestäni ei puhuta.
Toivon, että tämän myötä löytäisin uskoni takaisin. Aina saa toivoa.
