Kasvamassa aikuiseksi?

Rakastan asua täällä.

Syksyn toinen flunssa saapui ja olen maannut nyt kotona kolme päivää kipeänä. Huonoja puolia tässä sairastelussa on tylsistyminen elävältä, kun haluaisin tehdä sata tekemätöntä asiaa, mutta vointi ei anna periksi. Hyviä puolia? Olen saanut paljon aikaa rentoutua, ajatella ja neuloa. Toisin sanoen tämän voisi ottaa henkisenä terapialomana.


Olen ajatellut paljon elämääni ja itseäni viimeiset päivät. Olen todella syventynyt omaan sielunelämääni, oikein silleen länsimaalaisen itsekkäästi. Olen 33 viikkoa raskaana ja minulla on noin 6,5 viikkoa itsekeskeistä elämääni jäljellä, eikä oikeasti edes sitä, koska raskaus ja tuleva äitiys ovat muuttaneet minua jo nyt. Välillä tuntuu siltä, että olen muuttunut nyt jo niin paljon, eikä kukaan - ei edes minä itse - ymmärrä sitä vielä. Tarkastelen tätä yhden elämänalueeni kautta, koska tässä se ehkä näkyy eniten:

Monet minut tuntevat tietävät, että vaikka olen henkisesti oikeasti suhteellisen rikas ihminen niin olen myös hyvin ulkonäköpainotteinen ajoittain. En tiedä onko se jotain mikä on peritty Ranskan puolelta vai vain minun tapani olla ja kontrolloida maailmaani. En ole se turhamaisin ihminen, enkä laita älyttömiä summia rahaa ulkonäkööni, mutta tykkään näyttää hyvältä ja ennen kaikkea haluan huolehtia kehostani. Pahimpiin pelkooni kuuluu ylipaino, löllöisyys ja voimattomuus. Raskaus on muuttanut tätä asiaa paljon. Viime keväänä minulla oli personal trainer-kausi, enkä ole oikeasti koskaan voinut fyysisesti paremmin kuin silloin. Liikuin paljon ja söin grammalleen oikein, olo oli mahtava. Tulin raskaaksi aika pian tämän kauden aloittamisen jälkeen, jolloin tuli sellaisia maallisia ongelmia kuin raskauspahoinvointi. Liikkumisen oli pakko loppua hetkeksi ja en saanut suustani alas mitään muuta kuin sämpylää ja kalkkunaleikkeleitä. Tätä kesti jonkin aikaa.

Neulominen on parasta kipeänä
- kunhan ei oo liian huono olo heh..

Kun pahin aamupahoinvointi väistyi tuli häiden suunnitteluaika. On ihme, että ylipäätänsä ehdin
nukkua tuon reilu 1,5 kuukauden aikana. Painokaan ei pahemmin noussut, vaikka raskaus eteni vauhdikkaasti, sillä tein jatkuvasti jotain tai ravasin jatkuvasti jossain, vaikka en aitoa liikuntaa harrastanutkaan. Välillä unohdin jopa syödä, hyi minä. Häiden jälkeen tuli koulun aloitus ja iso flunssa. Sitä ei muuten uskoisi kuinka paljon aikaa luokanopettajakoulutus vie! Olen käsittänyt kavereihin verrattaessa, että meidän opintopiste on ilmeisesti sama kun muiden kaksi työmäärän perusteella. Meitä ei päästetä helpolla ja on paljon kasaantuvaa tehtävää jatkuvasti. Lisäksi päätimme tietenkin muuttaa samaan aikaan eli tekemistä riitti ja raskauskin alkoi jo tuntumaan enemmän.

Elämäni on hieman rauhoittunut nyt. Koti on kovalla vauhdilla melkein valmis, lastenhuonetta on hieman aloiteltu ja koulu kevenee koko ajan joulua kohti. Olen nyt kuitenkin ollut liikkumatta noin puoli vuotta ja se näkyy: olen leventynyt kyljestä, takapuolesta, käsivarsista.. Se myös tuntuu. Alan olla jo sen verran isokokoinen, että liikkuminen on hankaloitunut. En voisi kuvitellakaan meneväni jumppaamaan, enkä oikein uskaltaisi tehdä salilla mitään, koska tauko on ollut jo niin pitkä ja kroppani on minulle hieman vieras. Olen siis yrittänyt käydä kävelyillä ja olla muuten vain aktiivinen ihminen. Olen myös suunnittelut aloittavani mammajoogan ensi viikolla, kun olen toipunut flunssastani. Olin jotenkin tuudittautunut sellaiseen maailmaan, että "on jo liian myöhäistä", "minkäs tälle enää voi". Koskaa ei ole liian myöhäistä. Jos aloitan nyt niin ehdin liikkua pari kuukautta ennen lapseni syntymää ja siinä ajassa ehtii jo tehdä paljon. Olen todella nuori, kehoni vahvistuu nopeasti.

Koko tämän ajatusketjuni pointti on se, että vuoden takainen minä olisi tullut hulluksi. Vuoden takainen minä ei kestäisi omaa peilikuvaansa nyt. En voi väittää, etteikö tässä olisi ollut heikkoja hetkiä. Tuntuu siltä, että raskaus muuttaa kehoani päivittäin. Olen joka päivä vähän isompi, vähän erilainen. Tajusin kuitenkin, että kroppani on edelleen minun, vaikkakin tuntuu kovin omituiselta usein. Raskausarpia on alkanut ilmestyä, eivätkä ne ole yhtään niin kamalia kuin miltä aluksi tuntui tai mitä pelkäsin.. Toivoin oikeasti, että kuuluisin siihen 10% joka ei saa raskausarpia, mutta olisihan se pitänyt arvata, että turha toivo :D Eikä se haittaa.

Sisälläni kasvaa pieni ihme. Pienen pieni ihme, jonka kanssa kommunikoin päivittäin. Hän on aktiivinen heiluja, joka ilmaisee ärtymyksensä, jos istun liian lysyssä ja reagoi isänsä lauluun. Hän on pieni aarre ja äitiäni lainatakseni: minä olen aarteenkantaja.
Se on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Eikä sillä ole väliä, että se tulee näkymään kehossani tulevaisuudessa. Aion palautua mahdollisimman hyvin ja aion tehdä töitä sen eteen, että olisin taas hyvässä fyysisessä kunnossa. Mutta en aio hävetä arpiani, enkä aio vihata peilikuvaani. En ole oikeasti edes antanut itseni mennä niin huonoon kuntoon kuin mitä olin jossain vaiheessa päässäni kuvitellut. Ylimääräistä toki löytyy, mutta iso osa on raskauden aikaansaannosta, ei liikkumattomuuden. Kaikki järjestyy ajallaan.

Peilistä tuijottaa takaisin hyvin onnellinen nuori nainen. Nuorella naisella on hyvin kiva, pyöreä raskausmaha. Maha muljahtelee, kun siellä liikuskelee hyvin ihana pieni poika. Millään muulla ei ole mitään väliä.

..
Olenkohan viimein kasvamassa aikuiseksi?

Kun täytyy hidastaa tahtia

Hej alla!

Koko meidän yhteiskunta pyörii tehokkuuden ja suorittamisen ympärillä. Sen huomaa jokaisen tavasta puhua ja toimia. Kaupungeissa ihmiset ovat keskimääräisesti onnettomampia ja stressaantuneempia kuin maalla ja viime viikonloppuna sain todistaa tämän käytännössä, kun ajoimme kullan kanssa Espoosta Kokkolaan ja takaisin kahden päivän sisällä. Stressin ja kiireen huomaa täällä etelämmässä ihmisten tavasta kommunikoida toistensa kanssa sekä muun muassa ajotavoista tuolla liikenteessä.

Olen 11-vuotiaasta asti ollut "kiltti tyttö", täydellisyyttä tavoitteleva tyttö, suorittajatyttö. Täydellisesti sopeutuva tähän yhteiskuntaan siis... Paitsi että: ennen en ollut raskaana ja pystyin pusertaa itseni ties mistä läpi välittämättä omasta väsymyksestäni tai stressistäni. Se ei vaikuttanut suoranaisesti muihin kuin minuun (tosin voi olla, että mieheni ja äitini ovat eri mieltä tästä). Nyt asiat ovat toisin.

1/3 tentitlukemisesta sekä meidän Minni-rotta

Toinen periodi alkoi yliopistossa ja istuin ensimmäiset luennot eri aineista viime viikon maanantaina.
Bussissa juuduin ruuhkaan (kahdesti) ja kun pääsin kotiin olin todella känkkäränkkä. Purin tämän kaiken tietysti mieheeni, jonka jälkeen illalla puhkesin lohduttomaan itkuun. Tajusin viimein mikä mua vaivaa: stressi, pettymys itseeni ja arkeeni sekä suru: Suru siitä, etten ole ehtinyt nauttia raskaudestani viikkoakaan niin kuin olisin oikeasti halunnut. Alkuraskaus meni pääsykokeisiin lukemiseen ja niiden tekemiseen, sitten oli häiden suunnittelu joka vei KAIKKI mehut, sitten alkoi opiskelut, joihin olen panostanut täysillä, jonka jälkeen piti jo alkaa valmistella muuttoa, jonka jälkeen muutettiin ja nyt ollaan oltu kuukausi niin, että teen hirveästi hommia sekä kotona että koulussa. Ei ihme, jos väsyttää ja harmittaa. Odotan esikoistani ja en ole saanut pysähtyä siihen kunnolla.

viikko 30 - hui kuinka hän kasvaa!

Tajusin viime viikon alussa, että arkeni nyt ei ole sitä mitä haluan. Olen jo viikolla 30 ja haluan nauttia siitä, että tunnen pienen poikani liikkeet, siitä että hän reagoi puheeseen ja lauluun sekä kosketukseen, siitä että halkean onnesta, kun ajattelen ensi tammikuussa syntyvää pientä aarretta. En ehdi pysähtyä, jos yritän suorittaa alle 7 viikossa yli 21 opintopistettä. Jätin siis maantiedon pois ja pidemmän mietinnän jälkeen myös kasvatuspsykologian. Tunnen oloni nyt paljon rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ehdin pysähtyä potkuihin ja vauvahankintoihin. Ehdin suunnitella meidän tulevaa arkea ja vauvaonnea. Näin sen pitääkin olla.

Nautin nyt siis elämästäni suuresti. Suoritan sopivan määrän opintopisteitä ennen joulua, odotan jo äitiyslomaa, nautin pienestä aarteesta ja meidän uusi koti edistyy kovaa vauhtia! Eilen käytiin hakemassa eräältä ihanalta nuorelta äidiltä turvakaukalo ja Bugaboo-ratasosa, joista tulee olemaan meille paljon hyötyä ja iloa! Ne oli tavallaan ensimmäiset isommat hankinnat vauvaa varten, koska lastenhuoneen kimppuun ei olla ehditty vielä yhtään - pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Joskus täytyy hidastaa tahtia niin kaikesta tulee paljon kivempaa. Ehtii sitä myöhemminkin.

Jonkun viesti OKL:n vessassa. Täyttä totta!
Let's all be positive!