Mun pitäis oikeasti lukea tenttiin, eikä istua tässä kirjoittamassa teille/itselleni/en tiedä kenelle. Ei huolta, kyllä mä luen vielä tänään. Mulla on koko ilta aikaa.
Olen istunut tässä hetken tuijottamassa näppäimistöä hämärässä asunnossani, enkä ole ihan varma siitä mitä haluan kirjoittaa. En ole varma siitä kuinka rohkea haluan olla. En pidä tätä blogia päiväkirjanani, enkä siksi kirjoittele kovin yksityiskohtaisesti mun elämäni vuoristorataa - ja ihan hyvä niin. Haluan kuitenkin jakaa tämän näin pintaraapaisuna, koska me ollaan kaikki vain ihmisiä.
Varmasti jokaisella meistä on joskus sellainen synkempi kausi elämässä. Suurin osa meistä on vain siitä hiljaa. Mun koko lokakuu oli sellaista aikaa. En ole kirjoitellut tänne kovinkaan paljoa, en ole jutellut kovinkaan monen ihmisen kanssa, enkä ole oikeastaan edes tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt tehdä. En ollut pitkään aikaan rehellinen edes itselleni.
"Jokaisella meistä on oma risti kannettavana." Näin sanoi eräs rakas ystäväni minulle pari kolme viikkoa takaperin. Ehkä yks parhaimpia asioita mitä mulle on ikinä sanottu. Mun oma risti ja mun omat demonit tulivat yli kuukausi sitten takaisin sellaisella vauhdilla, että vain ummistin silmäni. Kolme viikkoa makasin kotona tekemättä mitään järkevää ja ajatellen, että tämä on ihan normaalia ja näin passiivisia kaikki muutkin ovat. Nukahtelin aamuyöstä ja heräilin päivisin. Töissä ja kaupungilla nukuin silmät auki. Kaikki oli sellaista sumua ja haaleaa. Piristyksiä olivat avomieheni käynnit kotona joinakin viikonloppuina, sekä pari päivää ystäväni kanssa meillä.
Olen aikaisemminkin puhunut täällä liikunnasta ja syömisestä. Viimeisen kuukauden aikana en syönyt kunnolla, koska en tykkää kokkaamisesta ja minulla ei oikeastaan ollut nälkä (sitä se kotona passiivisesti istuminen teettää). Einekset tuli liian tutuiksi ja koitin aloittaa lenkkeilyn. Niille, jotka eivät ennestään tienneet: vihaan lenkkeilyä. Eli eipä siitäkään tullut mitään, kun polvi pettää alta ja liikunta tuntuu pakkopullalta. En ole liikkunut yli kahteen kuukauteen rahapulan vuoksi. Olen kyllä ajatellut sitä usein ja kaivannut sitä hyvää oloa, jonka liikuntaa aiheuttaa..
Joskus sitä vain "herää" ja ymmärtää asioita ihan yhtäkkiä. Joskus tulee valaistumisen tunne. Niin kävi mulle yksi yö noin kello 04:00 aamulla. Päätin, että asiat muuttuu nyt. Otin härkää sarvista ja kohtasin demonit. Pohdiskelujen, keskustelujen yms. jälkeen tein muutoksia elämääni. Sain rahat kasaan liikuntaan, kävin ruokakaupassa ja ostin oikeita raaka-aineita, kokkasin. Menin nukkumaan ajoissa ja heräsin aikaisin aamulla siirtäen rytmini normaaliksi. Tein kaikki rästissä olevat kotityöt (lukuunottamatta imurointia, joka odottaa mua huomenna tai lauantaina) ja keräsin kaiken positiivisuuteni kasaan. Ja vaikka olen vielä flunssassa, enkä pääse jumppaamaan niin en ole masistellut kotona.
Halusin kirjoittaa tämän sen takia, että jokaisella on joskus heikkoja hetkiä elämässään. Kukaan ei ole 100% onnellinen kaiken aikaa syntymästä kuolemaan asti. Minä olen taas onnellinen ja iloinen. Olen saanut itseni takaisin, vaikka makaan vielä kipeänä kotona. Kohta pääsen liikkumaan ja olen jo alkanut syömään oikein. Kohta on pimeä marraskuu ohi ja saan taas nähdä rakkaani, joka on armeijassa kolme viikkoa kiinni. Joulunodotuskin on käynnistynyt mun pienessä päässä ja olen sytytellyt kynttilöitä pitkin asuntoa sekä laittanut jouluvalot ikkunalaudalle.
Pahoittelen synkähköä postausta, mutta toivon, että jos joku elämänsä synkkyyden kanssa kamppaileva lukee tämän, hän saisi voimaa yrittää ja jatkaa eteenpäin. On täysin normaalia, ettei aina jaksa. On täysin normaalia, että joskus asiat tuntuu raskailta. Mutta mikään synkkä kausi ei ole pysyvää. Ja joskus täytyy vain potkia itseään eteenpäin tai pyytää apua.
Minä päätin, että asiat muuttuvat nyt. Sain apua ja tukea, mutta muutos lähti minusta. Minä olen onnellinen ja palaan elämäntapamuutokseeni suurella motivaatiolla ja innolla. Ja näihin iloisiin sanoihin lopetan tämän postauksen ja toivotan teille värikästä ja valoisaa marraskuun jatkoa!
