Kun täytyy hidastaa tahtia

Hej alla!

Koko meidän yhteiskunta pyörii tehokkuuden ja suorittamisen ympärillä. Sen huomaa jokaisen tavasta puhua ja toimia. Kaupungeissa ihmiset ovat keskimääräisesti onnettomampia ja stressaantuneempia kuin maalla ja viime viikonloppuna sain todistaa tämän käytännössä, kun ajoimme kullan kanssa Espoosta Kokkolaan ja takaisin kahden päivän sisällä. Stressin ja kiireen huomaa täällä etelämmässä ihmisten tavasta kommunikoida toistensa kanssa sekä muun muassa ajotavoista tuolla liikenteessä.

Olen 11-vuotiaasta asti ollut "kiltti tyttö", täydellisyyttä tavoitteleva tyttö, suorittajatyttö. Täydellisesti sopeutuva tähän yhteiskuntaan siis... Paitsi että: ennen en ollut raskaana ja pystyin pusertaa itseni ties mistä läpi välittämättä omasta väsymyksestäni tai stressistäni. Se ei vaikuttanut suoranaisesti muihin kuin minuun (tosin voi olla, että mieheni ja äitini ovat eri mieltä tästä). Nyt asiat ovat toisin.

1/3 tentitlukemisesta sekä meidän Minni-rotta

Toinen periodi alkoi yliopistossa ja istuin ensimmäiset luennot eri aineista viime viikon maanantaina.
Bussissa juuduin ruuhkaan (kahdesti) ja kun pääsin kotiin olin todella känkkäränkkä. Purin tämän kaiken tietysti mieheeni, jonka jälkeen illalla puhkesin lohduttomaan itkuun. Tajusin viimein mikä mua vaivaa: stressi, pettymys itseeni ja arkeeni sekä suru: Suru siitä, etten ole ehtinyt nauttia raskaudestani viikkoakaan niin kuin olisin oikeasti halunnut. Alkuraskaus meni pääsykokeisiin lukemiseen ja niiden tekemiseen, sitten oli häiden suunnittelu joka vei KAIKKI mehut, sitten alkoi opiskelut, joihin olen panostanut täysillä, jonka jälkeen piti jo alkaa valmistella muuttoa, jonka jälkeen muutettiin ja nyt ollaan oltu kuukausi niin, että teen hirveästi hommia sekä kotona että koulussa. Ei ihme, jos väsyttää ja harmittaa. Odotan esikoistani ja en ole saanut pysähtyä siihen kunnolla.

viikko 30 - hui kuinka hän kasvaa!

Tajusin viime viikon alussa, että arkeni nyt ei ole sitä mitä haluan. Olen jo viikolla 30 ja haluan nauttia siitä, että tunnen pienen poikani liikkeet, siitä että hän reagoi puheeseen ja lauluun sekä kosketukseen, siitä että halkean onnesta, kun ajattelen ensi tammikuussa syntyvää pientä aarretta. En ehdi pysähtyä, jos yritän suorittaa alle 7 viikossa yli 21 opintopistettä. Jätin siis maantiedon pois ja pidemmän mietinnän jälkeen myös kasvatuspsykologian. Tunnen oloni nyt paljon rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ehdin pysähtyä potkuihin ja vauvahankintoihin. Ehdin suunnitella meidän tulevaa arkea ja vauvaonnea. Näin sen pitääkin olla.

Nautin nyt siis elämästäni suuresti. Suoritan sopivan määrän opintopisteitä ennen joulua, odotan jo äitiyslomaa, nautin pienestä aarteesta ja meidän uusi koti edistyy kovaa vauhtia! Eilen käytiin hakemassa eräältä ihanalta nuorelta äidiltä turvakaukalo ja Bugaboo-ratasosa, joista tulee olemaan meille paljon hyötyä ja iloa! Ne oli tavallaan ensimmäiset isommat hankinnat vauvaa varten, koska lastenhuoneen kimppuun ei olla ehditty vielä yhtään - pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Joskus täytyy hidastaa tahtia niin kaikesta tulee paljon kivempaa. Ehtii sitä myöhemminkin.

Jonkun viesti OKL:n vessassa. Täyttä totta!
Let's all be positive!