Tarvitsen sumuvalot

Viime päivät ovat menneet kuin sumussa. Henkisessä sellaisessa. Katson peiliin ja näen jonkun muun kuin itseni. En tunnista, en tunne. Tiedän toimintatapani olevan väärin, mutta en osaa lopettaa.

Jos ei ole ollut raskaana niin ei voi ymmärtää miten se vaikuttaa kehoon ja mieleen. Palautuminen vie paljon aikaa ja mitään ei voi nopeuttaa. Ruokavalio on vaikea pitää kunnollisena, kun univelkaa kertyy lisää ja lisää. Liikkuminen on ajallisesti hankalaa, sillä vauva vie kaiken ajan ympäri vuorokauden. Oma jaksaminen on kortilla, vaikka olisi kuinka onnellinen. Ja onnellinen minä olen. Onnellinen ja kiitollinen tästä lapsesta, joka minulle on suotu. Hän on täydellinen.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kroppani on kaukana täydellisestä. Eikä siinä mitään. Eihän siinä ole mitään yllättävää. En kuitenkaan ajatellut, että kehoni takaisin saaminen olisi näin vaikeaa, sillä olenhan nuori. Esikoinen kakskymppisenä, sitähän palautuu melkein itsekseen? Väärin. Imettäminen laihduttaa? Taas väärin. Ainakin minun kohdallani. Tuntuu lähinnä siltä, että imettäminen estää minua lihomasta lisää, mutta ei se kiloja kadota - valitettavasti. Ja laihduttaa ei voi, kun imettää.

Mitä siis teen? Käyn jumpassa joka keskiviikko. Saan ensi viikolla liikuntaohjelman, jota voi noudattaa kotona (viitaten aiemmin mainitsemaani ajanpuutteeseen) ja aion sen myös tehdä. Lisäksi iso osa tätä koostuu ruokavaliosta. Kirjoitin tänne monta kuukautta siitä miten aion syödä oikein ja terveellisesti. Kävipä niin, että itsekontrolli petti ja pahemman kerran. En olen koskaan ollut näin "iso" jos ei laske loppuraskauden valasmaista olemustani. Tämä uusi "ennätys" elämässäni ei tunnu hyvältä ja on kaiken lisäksi paljolti itseaiheutettua. Ja koska olen viime aikoina vain vajonnut itsesääliin niin "päätin", ettei tälle nyt edes voi tai kannata tehdä mitään. Läski mikä läski. Tämä ajattelutapa muuttuu just nyt.

En useinkaan osaa sanoa miten saan itseni taas oikealle tielle. Olen eksynyt polulta keskellä synkintä metsää. Tarvitsen tähän voimaa ja vahvaa päättäväisyyttä niinäkin päivinä, kun unta on tullut vain 4,5 tuntia ja pitäisi jaksaa ilman suklaata. Ruoka on kai jonkinlainen keino paeta muuta hankalaa oloa. Onpahan sitten "oikea syy" olla äkäinen ja puhista itsekseen. Niin ja tietenkin syy ajatella, etten voi painolleni tai keholleni mitään. Kyllä voin. Ja en tiedä miksi olen jo kuukausia ajatellut pelin olevan menetetty.

Tästä siis alkaa uusi, vahvempi minä. Ja ennenkaikkea paremmin voiva minä, sillä lukemattomat suklaapatukat ja sushit eivät tee oloani kovin hehkeäksi saatika onnellisemmaksi.

May the force be with me.