Ihminen muuttuu elämänsä aikana paljon. Elämä muokkaa ja muovaa. Joskus kevyesti ja joskus hyvin kovakouraisesti. Olen viime aikoina pohtinut paljon ihmisyyttä, erilaisia arvomaailmoja ja ennenkaikkea sitä, miten usein tuntuu siltä, että useimmat meistä elävät katse tulevaisuudessa unohtaen tämän hetken tärkeyden ja sen ihmisten tuoman ilon ja rakkauden.
Selitän vähän.
Olin teini ja perfektionisti. Elin sen lisäksi syömishäiriöni kourissa. Kaikki piti suorittaa täydellisesti, eikä koulussa olisi kelvannut oikeasti mikään muu kuin kymppi. Nostin hulluna keskiarvoani 8,6:sta 9:ään yhdeksännen luokan päättötodistukseen (niin kuin sillä olisi ollut oikeasti väliä, kun hakemaani lukioon vaadittiin sinä vuonna 7,2 keskiarvo). Sen piti olla tasan yhdeksän. Ei muttia. Lukiossa meininki jatkui siten, etten ollut tyytyväinen kovinkaan moneen arvosanaani siitä huolimatta, että ne olivat vähintäänkin hyviä. Kaikessa piti pärjätä ja olla taitava.
Haluan puhua tästä, koska minua surettaa se kuinka suorituspainotteisia meidän yhteiskunnassa ollaan. Ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu. Ihmiset sairastuvat syömishäiriöihin, masennuksiin, burn outehin, sydänsairauksiin... Ja ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että moni on liian onneton. Mutta aina voi muuttua. Minä muutuin.
Yli neljä vuotta sitten pikkuveljeni kuoli, kuten mainitsin yhdessä aikaisemmassa blogitekstissäni. Se muutti kaiken. Koulun kympit eivät siinä vaiheessa tuntuneet enää kovinkaan tärkeiltä. Kuoleman edessä ihminen ymmärtää asioiden todellisen arvon. Tajusin mikä on minun elämässäni tärkeintä. Minulle on tärkeintä ihmiset, rakkaat. Ne, joiden kanssa minun on hyvä olla ja jotka saavat minut nauramaan. Haluan myös minulle innostavan ammatin, vaikka siitä ei maksettaisi paljoa palkkaa (päädyin luokanopeopiskelijaksi heh). Haluan elää täysillä. Nauttia jokaisesta päivästä. En halua elää sumussa pakkojen ja suoritusten keskellä, koska niillä ei ole loppujen lopuksi mitään väliä. Kukaan ei kuolinvuoteellaan ole miettinyt, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä. Sitä on kyllä harmiteltu, että mites perheaika ja ystävät, joita ei ole nähnyt aikoihin.
On vaikeaa elää stressin ja suorittamisen ulkopuolella. Sorrun siihen edelleenkin välillä itse - tottakai. Se kuuluu meihin ihmisiin. Mutta jokaisen olisi hyvä pysähtyä välillä miettimään mikä on oikeasti tärkeää. Minulle tärkeintä on perhe. En enää koskaan saa halata veljeäni ja se tuntuu pahemmalta kuin yksikään huono arvosana. Miksi nämä pitää rinnastaa? Koska toinen on toista räikeästi tärkeämpi. Menetettyä ei saa takaisin, kokeen voi aina uusia. Tai sitten jättää uusimatta, koska ei se yksi koe maailmaa kaada.
En kannusta laiskuuteen, enkä menemään siitä mistä aita on matalin. En itsekään tee niin. Pyrin Helsingin yliopistoon linjalle, mihin on todella vaikea päästä. Sain lapsen 20-vuotiaana. Vaadin itseltäni välillä liikoja. Mutta täytyy muistaa millä on väliä. Mitä jos kuolisit huomenna? Mitä haluaisit tehdä ennen sitä?
Kliseisesti: Elä niin kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen. Silloin ei tarvitse jälkeenpäin katua.
Ja vielä äitiäni lainaten: Vihaisena ei saa mennä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ajatuksiasi voit näppäillä tähän!