Tarvitsen sumuvalot

Viime päivät ovat menneet kuin sumussa. Henkisessä sellaisessa. Katson peiliin ja näen jonkun muun kuin itseni. En tunnista, en tunne. Tiedän toimintatapani olevan väärin, mutta en osaa lopettaa.

Jos ei ole ollut raskaana niin ei voi ymmärtää miten se vaikuttaa kehoon ja mieleen. Palautuminen vie paljon aikaa ja mitään ei voi nopeuttaa. Ruokavalio on vaikea pitää kunnollisena, kun univelkaa kertyy lisää ja lisää. Liikkuminen on ajallisesti hankalaa, sillä vauva vie kaiken ajan ympäri vuorokauden. Oma jaksaminen on kortilla, vaikka olisi kuinka onnellinen. Ja onnellinen minä olen. Onnellinen ja kiitollinen tästä lapsesta, joka minulle on suotu. Hän on täydellinen.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kroppani on kaukana täydellisestä. Eikä siinä mitään. Eihän siinä ole mitään yllättävää. En kuitenkaan ajatellut, että kehoni takaisin saaminen olisi näin vaikeaa, sillä olenhan nuori. Esikoinen kakskymppisenä, sitähän palautuu melkein itsekseen? Väärin. Imettäminen laihduttaa? Taas väärin. Ainakin minun kohdallani. Tuntuu lähinnä siltä, että imettäminen estää minua lihomasta lisää, mutta ei se kiloja kadota - valitettavasti. Ja laihduttaa ei voi, kun imettää.

Mitä siis teen? Käyn jumpassa joka keskiviikko. Saan ensi viikolla liikuntaohjelman, jota voi noudattaa kotona (viitaten aiemmin mainitsemaani ajanpuutteeseen) ja aion sen myös tehdä. Lisäksi iso osa tätä koostuu ruokavaliosta. Kirjoitin tänne monta kuukautta siitä miten aion syödä oikein ja terveellisesti. Kävipä niin, että itsekontrolli petti ja pahemman kerran. En olen koskaan ollut näin "iso" jos ei laske loppuraskauden valasmaista olemustani. Tämä uusi "ennätys" elämässäni ei tunnu hyvältä ja on kaiken lisäksi paljolti itseaiheutettua. Ja koska olen viime aikoina vain vajonnut itsesääliin niin "päätin", ettei tälle nyt edes voi tai kannata tehdä mitään. Läski mikä läski. Tämä ajattelutapa muuttuu just nyt.

En useinkaan osaa sanoa miten saan itseni taas oikealle tielle. Olen eksynyt polulta keskellä synkintä metsää. Tarvitsen tähän voimaa ja vahvaa päättäväisyyttä niinäkin päivinä, kun unta on tullut vain 4,5 tuntia ja pitäisi jaksaa ilman suklaata. Ruoka on kai jonkinlainen keino paeta muuta hankalaa oloa. Onpahan sitten "oikea syy" olla äkäinen ja puhista itsekseen. Niin ja tietenkin syy ajatella, etten voi painolleni tai keholleni mitään. Kyllä voin. Ja en tiedä miksi olen jo kuukausia ajatellut pelin olevan menetetty.

Tästä siis alkaa uusi, vahvempi minä. Ja ennenkaikkea paremmin voiva minä, sillä lukemattomat suklaapatukat ja sushit eivät tee oloani kovin hehkeäksi saatika onnellisemmaksi.

May the force be with me.

Siiri

(Kirjoitettu jo tammikuun alussa, mutta jäänyt julkaisematta...)

Vuoden ensimmäinen postaus ja joudun suruissani toteamaan, ettei uusi vuosi alkanutkaan parhaimmalla mahdollisella tavalla ja ilon merkeissä...

Meidän perheeseen on heinäkuusta 2014 alkaen kuulunut ihania kesyrottaneitejä. Lokakuussa 2014 laumaan liittyi uusi pieni neiti ja siitä lähtien heitä on ollut kolme ilahduttamassa meidän arkeamme <3 Tuntuu täysin turhalta edes yrittää selittää miten ja miksi ne ovat niin rakkaita kuin ovat, koska sitä ei vaan voi tajuta ennen kuin rottia hankkii.. Rotta ei ole perusjyrsijä. Rotat on jotain ihan muuta.

Totesimme mieheni kanssa joitakin päiviä sitten, että Siiri-rakas on mennyt liian huonoon kuntoon. Hänellä on varmaankin ollut aivoissa kasvain, sillä oireina oli oikeanpuolimmaisten raajojen toimintakyvyttömäksi muuttuminen pikkuhiljaa, väsymys ja rottapieni näytti välillä myös vähän pahoinvoivalta. Lopulta hänen alkoi tehdä tiukkaa pestä itseään sekä syödä ja juoda. Teimme siis sen vaikeimman, mutta oikean, päätöksen ja veimme hänet eläinlääkäriin eilen viimeiselle matkalleen...

Olemme kiitollisia siitä, että saimme Siirin elämäämme ja erityisen kiitollisia siitäkin, että saimme viettää hänen kanssaan kolme vikaa päivää täysillä syöttäen hänelle ihan mitä tahansa hän halusikin ja viettäen hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Lähtö oli liian nopea ja yllättävä, mutta saimme sentään sanoa hyvästit kunnolla.

Pieni raksu on haudattuna takapihalle, jonne sytytimme myös hautakynttilän. Kynttilä sammui tänään samalla hetkellä, kun saimme koko häkin syväputsattua Siirin hajuista ja kaksi jäljelle jäävää tyttöä takaisin sinne. Lähdöstä teki kauniin myös todella kaunis eilinen päivä ja ensilumi ..  <3 Kuten mieheni sanoi, tää oli vähän kuin jostain satukirjasta tietyllä tavalla.. Pienen ei ainakaan tarvinnut enää kärsiä.

Emme vielä tiedä jatkammeko rottaharrastusta kahden jäljellä olevan neidin poismenon jälkeen. Se riippunee vähän siitä jaksammeko haudata lemmikkejä niinkin tiheään tahtiin.. Jää nähtäväksi. Nyt kuitenkin nautimme Minnistä ja Lotasta täysillä.

Lepää rauhassa Siiri (viralliselta nimeltään Sanders Flashing Images) 5.6.2014-5.1.2016 <3

Muutosten voima

Mun pitäis oikeasti lukea tenttiin, eikä istua tässä kirjoittamassa teille/itselleni/en tiedä kenelle. Ei huolta, kyllä mä luen vielä tänään. Mulla on koko ilta aikaa.

Olen istunut tässä hetken tuijottamassa näppäimistöä hämärässä asunnossani, enkä ole ihan varma siitä mitä haluan kirjoittaa. En ole varma siitä kuinka rohkea haluan olla. En pidä tätä blogia päiväkirjanani, enkä siksi kirjoittele kovin yksityiskohtaisesti mun elämäni vuoristorataa - ja ihan hyvä niin. Haluan kuitenkin jakaa tämän näin pintaraapaisuna, koska me ollaan kaikki vain ihmisiä.

Varmasti jokaisella meistä on joskus sellainen synkempi kausi elämässä. Suurin osa meistä on vain siitä hiljaa. Mun koko lokakuu oli sellaista aikaa. En ole kirjoitellut tänne kovinkaan paljoa, en ole jutellut kovinkaan monen ihmisen kanssa, enkä ole oikeastaan edes tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt tehdä. En ollut pitkään aikaan rehellinen edes itselleni.

"Jokaisella meistä on oma risti kannettavana." Näin sanoi eräs rakas ystäväni minulle pari kolme viikkoa takaperin. Ehkä yks parhaimpia asioita mitä mulle on ikinä sanottu. Mun oma risti ja mun omat demonit tulivat yli kuukausi sitten takaisin sellaisella vauhdilla, että vain ummistin silmäni. Kolme viikkoa makasin kotona tekemättä mitään järkevää ja ajatellen, että tämä on ihan normaalia ja näin passiivisia kaikki muutkin ovat. Nukahtelin aamuyöstä ja heräilin päivisin. Töissä ja kaupungilla nukuin silmät auki. Kaikki oli sellaista sumua ja haaleaa. Piristyksiä olivat avomieheni käynnit kotona joinakin viikonloppuina, sekä pari päivää ystäväni kanssa meillä.

Olen aikaisemminkin puhunut täällä liikunnasta ja syömisestä. Viimeisen kuukauden aikana en syönyt kunnolla, koska en tykkää kokkaamisesta ja minulla ei oikeastaan ollut nälkä (sitä se kotona passiivisesti istuminen teettää). Einekset tuli liian tutuiksi ja koitin aloittaa lenkkeilyn. Niille, jotka eivät ennestään tienneet: vihaan lenkkeilyä. Eli eipä siitäkään tullut mitään, kun polvi pettää alta ja liikunta tuntuu pakkopullalta. En ole liikkunut yli kahteen kuukauteen rahapulan vuoksi. Olen kyllä ajatellut sitä usein ja kaivannut sitä hyvää oloa, jonka liikuntaa aiheuttaa..

Joskus sitä vain "herää" ja ymmärtää asioita ihan yhtäkkiä. Joskus tulee valaistumisen tunne. Niin kävi mulle yksi yö noin kello 04:00 aamulla. Päätin, että asiat muuttuu nyt. Otin härkää sarvista ja kohtasin demonit. Pohdiskelujen, keskustelujen yms. jälkeen tein muutoksia elämääni. Sain rahat kasaan liikuntaan, kävin ruokakaupassa ja ostin oikeita raaka-aineita, kokkasin. Menin nukkumaan ajoissa ja heräsin aikaisin aamulla siirtäen rytmini normaaliksi. Tein kaikki rästissä olevat kotityöt (lukuunottamatta imurointia, joka odottaa mua huomenna tai lauantaina) ja keräsin kaiken positiivisuuteni kasaan. Ja vaikka olen vielä flunssassa, enkä pääse jumppaamaan niin en ole masistellut kotona.

Halusin kirjoittaa tämän sen takia, että jokaisella on joskus heikkoja hetkiä elämässään. Kukaan ei ole 100% onnellinen kaiken aikaa syntymästä kuolemaan asti. Minä olen taas onnellinen ja iloinen. Olen saanut itseni takaisin, vaikka makaan vielä kipeänä kotona. Kohta pääsen liikkumaan ja olen jo alkanut syömään oikein. Kohta on pimeä marraskuu ohi ja saan taas nähdä rakkaani, joka on armeijassa kolme viikkoa kiinni. Joulunodotuskin on käynnistynyt mun pienessä päässä ja olen sytytellyt kynttilöitä pitkin asuntoa sekä laittanut jouluvalot ikkunalaudalle.

Pahoittelen synkähköä postausta, mutta toivon, että jos joku elämänsä synkkyyden kanssa kamppaileva lukee tämän, hän saisi voimaa yrittää ja jatkaa eteenpäin. On täysin normaalia, ettei aina jaksa. On täysin normaalia, että joskus asiat tuntuu raskailta. Mutta mikään synkkä kausi ei ole pysyvää. Ja joskus täytyy vain potkia itseään eteenpäin tai pyytää apua.

Minä päätin, että asiat muuttuvat nyt. Sain apua ja tukea, mutta muutos lähti minusta. Minä olen onnellinen ja palaan elämäntapamuutokseeni suurella motivaatiolla ja innolla. Ja näihin iloisiin sanoihin lopetan tämän postauksen ja toivotan teille värikästä ja valoisaa marraskuun jatkoa!

Oh mon iPhone!

Eilen tapahtui "se pahin". Se, mitä olin pelännyt jo jonkin aikaa. Äitini vanha iPhone 3GS, joka on ollut minulla tämän ihanan vuoden, veti viimeiset henkäyksensä. Ensin luulimme, että kyseessä oli vain latauspaikan vahingoittuminen, sillä latauksesta vastaavat pinnit olivat pahoin taittuneet. Vein pienen kapulani heti huoltoon toivoen parasta, mutta sieltä soitettiin, että oli tapahtunut vakava oikosulku, joka tarkoittaa sitä, ettei puhelinta voi enää herättää henkiin. Puhelin on siirtynyt iHeaveniin.

Tiedän puhuvani naurettava tunteellisesti älypuhelimesta, joka kaiken lisäksi on neljä tai viisi vuotta vanha. Joka tapauksessa ymmärsin kuinka avulias ja käytännöllinen se on minulle ollut tämän vuoden. Puhelimeni avulla saatoin jakaa itselleni netin (jota minulla ei nyt enää ole, sillä meillä ei ole muuta WIFIä kuin poikaystäväni WIFI-hotspot), kirjoittaa sujuvasti kahdella äidinkielelläni (ei muuten onnistu vanhalla Nokian kapulallani, jota joudun käyttämään nyt) ja pitää helposti yhteyttä perheeseeni ja Ranskassa asuvaan isääni, joka käy paljon töissä ja ei ehdi olla kotona koneen ääressä juttelemassa minulle Skypessä joka toinen päivä. Sen lisäksi älypuhelimella on helppo tarkistaa reittinsä ja sijaintinsa uudessa paikkakunnassaan, mihin on todella helppo eksyä, kun on asunut siellä vain vähän yli viikon. Just saying.

No, mikä avuksi?

Tiedän, mikä on unelmapuhelimeni. Olen sitä katsellut jo jonkin aikaa, mutta päättänyt olla tekemättä asialle mitään ennen kuin pienestä 3GS:stäni aika jättää.

Tässä se on:

iPhone 5S Gold

Moni teistä on jo ymmärtänyt, että olen vain pieni opiskelija Helsingistä, joten miksi tavoittelen näin kallista puhelinta. Tässä syyt:

1. Minulla on jo MacBook Pro ja iPod. Applen laitteet toimivat täydellisesti keskenään.
2. Olen tottunut käyttämään iPhonea.
3. iPhonen ominaisuudet sopivat minulle täydellisesti.
4. En etsi Androidin muokattavuutta.
5. Samsungit ja muut eivät ole yhtä kestäviä (youtubessa on vertailuvideoita). Samsung olisi käsissäni ehjä kaksi päivää, vaikka sen vuoraisi Otterboxilla.
6. iPhone nyt vain on helvetin hyvännäköinen. heh.

En kuitenkaan aio säästää tähän ihan 800 euroa. Ehei suinkaan! Olen päättänyt tavoitella unelmaani sivustoilta, kuten tori.fi ja huuto.net. Myyjätuomareina toimivat rakas äitini ja poikaystäväni. Kyllä näillä mennään. Lisäksi aion etsiä myyjän Uudeltamaalta, joten pääsen noutamaan puhelimen henkilökohtaisesti ja tarkistamaan sen kunnon yms.

Elämääni kuuluu tällä hetkellä siis unelmointia ja kovaa säästämistä. Sovimme poikaystäväni kanssa, että yhteinen kotisohva saa odottaa, sillä todella tarvitsen älypuhelimen kaikista tässä tekstissä mainituista syistä. On aika hanurista istua kotona ilman internetin mahdollisuutta joka kerta, kun toinen käy kaupassa tai harrastuksissaan. Tämän lisäksi nykyinen oi-niin-inhottava varakapulani ei suostu yhteistyöhön mitä tulee puheluiden soittamiseen. Tekstitiviestit sentään lähtevät (kai?).

I'm working for the iDream.